Ülo Niinemägi on todennäköisesti eräs värikkäimmistä henkilöistä tallinnalaisessa Olevisten kirkossa. Hän on hyvin tunnettu, ei ainoastaan kotiseurakunnassaan vaan koko Viron kristittyjen keskuudessa. Hänet on helppo tunnistaa, sillä mihin tahansa hän meneekin, hänellä on vilpitön pilke sinisissä silmissään ja vähintään kaksi painavaa laukkua. Minkälaiset ovat olleet tämän miehen polut ennen kuin hänet valittiin tämän suuren seurakunnan pastoriksi ja sen jälkeen? Tätä kertomusta ei kuitenkaan ole tarkoitettu ylistyslauluksi tai muistomerkiksi elossa olevalle henkilölle. Sen ainoa tarkoitus on kuvata erään elämän muuttumista sekä merkitä muistiin seurakuntamme viime aikojen tapahtumia.
Kaikkien suurten nuorisoliikkeiden taustavoimana on protesti. Nuoriso protestoi aikuisten maailman pahuutta ja tekopyhyyttä vastaan. Joskus levottomuus ei ole muuta kuin halu tehdä jotain yleisesti hyväksytystä poikkeavaa. Lapsena Ülo ei koskaan ollut kiltti ja tottelevainen. Hän tiesi aina miten hankkiutua kaikenlaisiin hankaluuksiin. Kerran hän putosi syvään viemärikaivoon ja kesti aikansa onkia hänet kuiville. Kerran hänet poistettiin rakennustelineiden korkeimmalta lankulta ja kerran hän oli vajoamassa saveen rakennustyömaalla. Usein hänet nähtiin muiden poikien kanssa tutkimassa toisen maailmansodan aikaisia sortumisvaarassa olevia tunneleita.
Ülo kertoo 12-vuotiaana raahanneensa toveriensa kanssa yli metrin pituista lentopommia läheiseen metsään räjäyttääkseen "vihollisen päämajan." Toisten poikien laskelmien mukaan pommia tuli kuumentaa tasan 22 minuuttia, jotta se räjähtäisi. Niinpä pojat sytyttivät tulen pommin alle ja poistuivat odottamaan. Kun aika kului eikä mitään kuulunut pojat menivät katsomaan. Silloin tapahtui mahtava räjähdys, joka pirstoi suuria mäntyjä, puhumattakaan "vihollisen päämajasta." Ülon mielestä hänen elämänsä pelastui Jumalan ihmeen ansiosta.
Kaikissa käymissään kouluissa Ülo joutui vastoinkäymisiin. Ensimmäisistä kouluvuosistaan alkaen hän poltti tupakkaa ja monasti sen seurauksena oli heinäladon palo. Hänellä oli vaikeuksia opettajansa kanssa jo alaluokilta lähtien. Myöhemmin ongelmat kasvoivat vielä vakavammiksi ja Ülon täytyi jättää koulu kesken ennen kahdeksatta luokkaa. Äiti lähetti hänet nuorisorikollisten koulukotiin, missä Ülo onnistui läpäistä kahdeksas luokka. Hän päätti jatkaa ammattikoulussa mutta sitten kapinamieli valtasi hänet. Hän muutti mielensä ja karkasi koulusta kotiinsa eräänä talviaamuna vuonna 1968. Ensiksi hän meni Venäjälle, nukkui yönsä porraskäytävissä ja suunnisti koko ajan etelään. Päädyttyään Armeniaan Ararat-vuoren lähelle hän vietti siellä kolme kuukautta. Tämä aika oli Ülon mielestä hänen elämänsä jännittävintä aikaa. Tällä välin hänen äitinsä etsi poikaansa näyttäen tämän valokuvaa jokaiselle tapaamalleen ihmiselle.
Jerevanissa, silloisen Armenian Neuvostotasavallan pääkaupungissa Ülo tutustui surrealismiin, hippi-liikkeeseen ja huumeisiin. Hän uppoutui täysin tähän kulttuuriin. Päiväsaikana hän kävi elokuvissa tai vetelehti ruohikolla paikallisten tyhjäntoimittajien kanssa. Armeniasta hän suunnitteli menevänsä Turkkiin, mutta ennen kuin matka ehti toteutua, Neuvostoliiton miliisi pidätti pojan ja palautti kotiin.
Tämän jälkeen Ülon sisäinen levottomuus vain lisääntyi. Seurauksena oli uusia kahnauksia ja vehkeilyjä ja kaksi koulua oli vuorostaan jätettävä kesken lukukauden. Hän sanoo ikäänkuin jonkun pakottaneen hänen käyttäytymään tavalla, mitä hän ei voinut hallita.
Eräässä koulussa Ülo johti pientä vallankumousta. Nuoret levittivät lentolehtisiä, lukitsivat asuntolan valvo-jan huoneeseensa ja katkaisivat puhelinlinjat. Miliisille oli kerrottu, että "keikaus" alkaa kello kuusi aamulla, mutta kapinalliset aloittivatkin tuntia aikaisemmin. Kapinallisryhmä herätti kaikki opiskelijat ja aseisti heidät kivin, mustepulloin ja iskulausein. He vastustivat kieltoa pitää pitkää tukkaa ja läksyjen laiminlyönnistä määrättyä rangaistusta: polvistumista tai ruoka-annoksen vähentämistä. Seikkailun seurauksena Ülo sai lähteä koulusta.
Tästä alkaen Ülo vietti aikaansa etupäässä hippien kanssa. Hashista hän oli kokeillut Armeniassa. Lisäksi he käyttivät erilaisia pillereitä ja suonensisäisiä huumeita. He hengittivät latvialaisten puhdistusaineiden, Sopalin ja Vickan höyryjä. "Kerran hain Riiasta, Latvian pääkaupungista puhdistusainetta ja paluumatkalla käytin niitä niin paljon, että marsilaiset hyökkäsivät kimppuuni ja minun täytyi paeta linja-autosta", Ülo muistelee.
Ülon kutsumanimenä oli siihen aikaan "Fanaatikko." Yleensä häntä pidettiin kadotettuna ihmisenä. Jos jollekin yleensä on mahdollista paeta huumeiden maailmasta, Ülo ei olisi niitä ihmisiä. Ystävät pelastivat kerran Ülon hengen heittäessään pois hänen huumeensa koska nuori mies oli tekemässä hidasta kuolemaa.
"Huumeiden käyttö johtaa umpikujaan", sanoo Ülo. "Monelle ihmiselle sieltä ei ole paluuta. Ihmisen omat voimat eivät siihen riitä. Jumala on kirjaimellisesti tuonut minut monta kertaa takaisin toisesta maailmasta."
Eräänä päivänä ohittaessaan tovereineen Olevisten kirkkoa hän hetken mielijohteesta päätti pistäytyä sisällä. Siellä laulettiin paksusta virsikirjasta nimeltään "Karitsalle kiitos." 19 - vuotiaalle pitkätukkaiselle ja paikatuissa vaatteissa kulkevalle hipille laulaminen kirkossa vanhasta, goottilaisin kirjaimin painetusta kirjasta oli elämää muuttava kokemus. Kukaan ei torunut häntä pitkästä tukasta, hänen annettiin istua omissa oloissaan. Juuri laulu oli se, mikä sai nuoren Ülon uudelleen ja uudelleen palaamaan kirkkoon.
Eräänä päivänä iltakokouksen jälkeen Ülon vieressä istuva vanha nainen taputti häntä olalle sanoen: "Poju, anna elämäsi Jumalalle." Seikka, että hän voisi antaa elämänsä Jumalalle, hämmästytti häntä suuresti, sanoo Ülo. Tätä ei kukaan koskaan ollut neuvonut häntä tekemään. Miten se voisi tapahtua? Häntä neuvottiin menemään kirkon etuosaan tapaamaan pastoria. Pastorina oli Oskar Olvik, joka yhdessä pastori Osvald Tärkin kanssa oli jumalanpalvelusta toimittamassa. Kun Olvik kysyi mitä hän tahtoi, hän sanoi haluavansa antaa elämänsä Jumalalle. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli tekemässä. Pastori pyysi hänen kansliaan, jossa he keskustelivat kauan. Ülo kertoi hänelle elämästään ja hippimaailmasta. Tämä oli täysin uutta pastorille ja nyt vuorostaan Ülo oli hämmästynyt ettei vanha pappi tiennyt mitään näistä asioista. Keskustelun lopuksi he rukoilivat. Sitten Ülolle annettiin Psalmien kirja, tämäkin goottilaisin kirjaimin painettu. Hän luki kirjan kahdessa kuukaudessa hippiryhmän mukana vaeltaessaan.
"Kerran toverieni seurassa ollessamme meille tarjottiin morfiinipillereitä. Tunsin kohtaavani jotain kauhistuttavaa", Ülo muistelee. Samana iltana hän meni kirkkoon, alttarille ja kysyi pastorilta voisivatko he rukoilla. "Ymmärsin selvästi että minun tulisi pyytää vapautusta kaikesta tästä. Pastori sanoi rukoilemisen olevan aina mahdollista ja kertoi miehestä, joka oli kuvattu alttarin yläpuolella olevassa maalauksessa. Hän sanoi että kaikki ongelmani: huumeet, tupakka ja alkoholi ovat ristillä." Kun Ülo tunnusti syntinsä, pastori kysyi halusiko hän luopua niistä kaikista. "Ymmärsin tehneeni mitä merkittävimmän ratkaisun. Rukoustani valaisi taivaallinen valo. Tunsin, että tämä voima, tämä väkevyys repäisi kaiken likaisuuden sisimmästäni. Tunsin suorastaan voivani lentää ja aloin vaistomaisesti heiluttaa käsiäni siipien tavoin. Pastori mahtoi nauraa makeasti tälle näylle."
Ülo tahtoi kertoa koko maailmalle mitä hänelle oli tapahtunut. "Puhuin ihmisille Raatihuoneen torilla ja kaikilla muilla julkisilla paikoilla. En koskaan pitänyt yhtäkään julistuskokousta tietyssä paikassa. Aloin vain puhua ihmisille. Mutta tein sen niin kovalla äänellä, että jokainen sivullinenkin sen kuuli. Minne tahansa meninkin, minulla oli seurakunta ympärilläni."
Ülon mielestä 1970-luvulla ihmiset olivat vastaanottavaisempia kuin nykyisin. Epäilemättä tiettyä kiinnostusta evankeliumia kohtaan lisäsi sen erilaisuus hallitsevasta kommunistisesta ideologiasta. Hänen arvionsa mukaan 95 % hänen kohtaamistaan ihmisistä oli kiinnostunut Jumalan sanasta.
Siihen aikaan Ülolla oli Jeesus-parta, pitkä tukka ja hän kulki suuri Raamattu kädessään. Enää hän ei pitänyt aiempaa paikattua farmariasuaan vaan pukua, valkoista paitaa ja solmiota. Juuri tällöin alkoi hänen tapansa kantaa laukkuja. Kun ajat olivat niukemmat, hän tyytyi kantamaan yhtä laukkua. Se oli täynnä Raamattuja. Hänen aikalaisensa todistavat että jo silloin Ülolle oli luonteenomaista suunnaton Raamattu-innostus. Hän luki missä ja milloin ikinä vain voi.
Nuorille elämä kristittynä ei rajoittunut kirkkorakennukseen. "Nuoriso oli hyvin homogeenista siihen aikaan", muistelee Ülo. "Kokoonnuimme Jaanus Kärnerin aukiolle Loogakadun varrelle ja rukoilimme. Rukous-kokouksia oli Apteegikadun varrella, nuoriso oli siellä kanssamme."
"Minusta ei tullut suurta "penkkiuskovaista" vain siksi, että esitin rukoukseni Olevisten kirkossa", sanoo Ülo hieman halveksivasti. "Menin mihin tahansa nuorten kokoontumispaikkaan. Oli kotirukouskokouksia kuten Martan ja Marian kodissa Jeesuksen aikana. Rukoilimme tunteja etsien Herran kasvoja. Uskon että näiden paikkojen olemassaolo oli ratkaisevan tärkeätä Virolle."
Nuoret kokoontuivat usein kahviloihin tutkimaan Raamattua. Viron ulkopuolelta, Venäjältä, Latviasta ja muualtakin tuli hippinuorisoa ja toisinajattelijoita Pegasus- ja Küllus-kahviloihin. Siellä he istuivat yhdessä päivästä toiseen, kertoo historioitsija Jaan Bärenson.
Miten sitten Ülon tunteneet ihmiset suhtautuivat tähän muutokseen? Joillekin se oli ilosanoma, joillekin huolenaihe. Ülon äidin, joka toimi postitoimiston esimiehenä, mielestä olisi ollut parempi, että poika olisi puuhaillut huumeiden parissa kuin mennyt häpäisemään itsensä tulemalla kristityksi. Kotona oli aikanaan herättänyt tiettyä pahennusta kun isoäidin aloitteesta Ülo ja hänen sisarensa pieninä lapsina kastettiin salaa. Aika muuttaa ihmisiä ja Ülon äitikin osallistuu nyt kirkon tilaisuuksiin.
Aikaisemmat ystävät hippimaailmasta ajattelivat Ülon joko tärähtäneen tai - päätellen hänen autuaallisesta kasvojenilmeestään - siirtyneen käyttämään jotain uutta huumetta.
Tämä uusi nuorisokulttuurin aika ei jättänyt jättämättä jälkiä seurakuntiin. Vanhempien uskovien piirissä farmariasuisten ja pitkätukkaisten ja pitkäpartaisten nuorten tulo kirkkoon aiheutti usein torjuntaa. Heidän mielestään he edustivat maailmaa.
Ülon käytöksessä näytti olevan jotain sellaista, mitä vanhempi sukupolvi ei voinut hyväksyä. Hipin suorasukaisuus ja estottomuus ei aina ollut sopusoinnussa säädyllisenä pidetyn käytöksen kanssa.
Esimerkkinä Olevisten kirkon nykyinen taloustoimiston puheenjohtaja Siim Tekel kertoo tapauksen - kylläkin myöhemmältä ajalta - , joka kuvastaa suhtautumisen luonnetta. Hän kertoo joiden vanhempien sisarten tulleen Mirkan, erään vanhan veljen luo ja valittaneen Ülon käytöksestä, mitä he pitivät liian vapaa-mielisenä. Hänen oli nimittäin kerrottu pitäneen kättään joidenkin sisarten olkapäillä rukouksen aikana. Veli Mirka kuunteli heitä, nyökkäsi ja sanoi sitten: "Kaikki sanomanne on totta, sisaret. Veli Niinemägillä on todella joitain vikoja. Mutta kuinka paljon te olette rukoilleet tämän miehen puolesta? Ensiksikin teidän tulisi kiittää että hänestä on tullut Jumalan Valtakunnan työntekijä ja että hän kutsuu ihmisiä. Toiseksi teidän tulisi rukoilla että hän voisi tulla vielä paremmaksi."
Sama asenne oli pastori Paldor Tekelillä, joka kastoi Ülon Kaljun kirkossa. Hän sanoi: Muistatteko, millainen Ülo oli pelastuessaan - hän oli likainen ja parrakas. Katsokaa, millainen hänestä on nyt tullut."
"1970 - luku oli Viron yhteiskunnassa ja kirkossa vallankumouksellista aikaa" sanoo Jaan Bärenson . "Nuorisokulttuuri, jonka tunnemme `Jeesus-liikkeenä`, syntyi silloin." Metodistikirkon yhtye Selah oli varsin suosittu siihen aikaan. "Jumala teki monia ihmeitä silloin kun ihmisiä, jotka eivät olleet uskovia, tuli kirkkoon" Ülo muistelee. "Kokouksessa Mere Puiesteellä yli 150 hippiä oli kuuntelemassa Selah-yhtyettä."
1970 - luvulla aloitettiin Olevisten kirkossa nuorison kesäleiritoiminta. Ensimmäinen leiri pidettiin Vikipalussa vuonna 1973. Parissa vuodessa leiritoiminnan organisointitehtävän otti vastuulleen ryhmä, joka kutsui itseään nimellä konsiil, neuvosto, ja siihen kuului Indrek Luide, Helari Puu, Enn Palmik, Mati ja Jaan Bärenson, Mart Rannut ja Joel Roos. Tämä ryhmä vastasi kaikkien kesäleirin järjestelyistä vuoteen 1981 saakka.
Jaan Bärensonin kertoman mukaan jo silloin Ülon tiedot Raamatusta alkoivat olla paremmat kuin vanhoilla kristityillä. Hän voitti useimmat Raamattutietokilpailut. Aluksi konsiilin pojat päihittivät hänet, mutta Ülo teki kovasti töitä ja jätti pian heidät taakseen. Hän ei koskaan laiminlyönyt kysymyksen esittämistä kun hänellä sellainen vain oli.
Nuotiotulien ja teltassayöpymisten ohessa leireillä oli vahva hengellinen ilmapiiri. Nuorille Sanaa opettivat muun muassa Oskar Olvik, Arpad Arder ja Priit Rannut. Öisin pidettiin rukouskokouksia, joita johti Rein Uuemôis, nykyinen Olevisten kirkon johtava pastori.
Tämä oli myös 1970 - luvun hengellisen uudistumisen alku. Kesällä 1975 Pyhä Henki laskeutui osanottajien ylle Vikipalun nuorisoleirillä. Osanottajien lukumäärä kasvoi parista sadasta kaksinkertaiseksi.
Tähän aikaan Ülo eleli kodittomana Tallinnassa. Hän yöpyi kristittyjen ystäviensä luona. Hengellisesti hän kasvoi Arnold Turkinin, Olevisten kirkon vahtimestarin luona asuessaan. Siihen aikaan Ülo suoritti loppuun yläasteen koulunsa. Saatuan työtä Silikaat-nimisessä tehtaassa, hän sai oman asunnon - vastauksena rukoukseen. Vielä kerran hän joutui vaikeuksiin huumeiden kanssa, ja hänen luonaan pidettiin suuria hippi-kokouksia. Hän tunsi Kirjoitusten sanat pahasta hengestä ja seitsemästä tätä vielä pahemmasta hengestä, jotka tulevat asumaan ihmiseen, ja piti varansa.
Koulun loputtua Ülo päätti antautua lähetystyöhön. Aluksi hän ajatteli lähtevänsä Etelä-Viroon, missä oli syntynyt. Lopulta hän valitsi asuinpaikakseen yliopistokaupunki Tarton, siellähän on aina nuoria ihmisiä tavattavissa. Hän työskenteli vuonna 1976 Kolgata-nimisessä baptistikirkossa.
"Tietenkin saarnaamiseni oli hyvin radikaalia", sanoo Ülo kätkemättä hengellistä ylpeyttään. "Johdin nuorisoa kaduille. Järjestimme suuria uudistumiskokouksia ja vierailimme opiskelija-asuntoloissa jakaen traktaatteja."
Jaan Bärenson muistaa: "Ülo kävi ahkerasti jokaikisessä Tarton asuntolassa, kävi jokaisen opiskelijan kimppuun ja kertoi heille Jumalasta. Hän osoittautui olevan melkoinen kiusankappale KGB:lle."
Effataa-niminen kuoro Olevistesta tuli vuonna 1976 esittämään musiikkinäytelmää "If My People" Sôbra-kadun varrella Tartossa olevassa Metodistikirkossa. Ja Ülo ahkeroi täyttääkseen kirkon ihmisillä.
Tartossa Ülo meni naimisiin vuoden 1976 lopulla. "Olin ollut rakastuneena viikon ja otin hänet vaimokseni", Ülo sanoo ja painaa päänsä vierellään sohvassa istuvan Signe Niinemägin syliin. "Hän lienee ainoa tyttö Olevistessa, jonka isän sulhasehdokas on herättänyt aamukolmelta pyytääkseen tyttären kättä."
Ülo kertoo tästä ajasta: "Jumala uudisti meitä Tarton Sôbra-kadulla. Seuraavana vuonna, heti kesäleirin päätyttyä lähdi Signen kanssa häämatkalle Venäjän kaukoitään, Vladivostokiin. Siellä asui kaksi hippiä, jotka tulivat Viroon ostamaan huumeita ja jotka johdatin Jeesuksen yhteyteen. He olivat nyt hyvin innokkaita uskossaan ja menimme heitä tapaamaan. Vladivostok oli suljettu kaupunki ja sinne menoon vaadittiin oma lupansa. Sellaista lupaa minulle ei kukaan antaisi.
Niinpä poistuimme junasta yhtä asemaa ennen Vladivostokia, piileskelimme siellä puoli päivää ja jatkoimme paikallisjunalla. Edestakainen matka maksoi 109 ruplaa, mikä lienee maailman halvin junalippu näin pitkälle matkalle", Ülo nauraa.
1970 - luvun lopulla hengellisten uudistusten sarja pyyhki yli silloisen Neuvostoliiton alueiden. Uudistus Viroon tuli pohjoisesta naapurimaasta. Ülo kertoo: "Muistan veli Tarmo Vardjan saanen näyn, jossa kirkon edessä seisoneesta ihmisrivistä yksi toisensa jälkeen kaatui maahan. Näky toteutui. Vuonna 1977 Toivo Rynkkänen Suomesta tuli tänne ja kertoi olevansa lähetetty tuomaan Jumalan täyttä siunausta. Hän piti yksinkertaisen saarnan, ojensi kätensä ja joku kaatui. Sitten toinen ja taas toinen. Ihmiset nousivat seisomaan ja Jumalan Henki laskeutui heihin kaikkiin. Alkoi tapahtua ihmeitä: sokeat näkivät ja kuurot kuulivat jälleen, tarpeettomiksi tulleita kainalosauvoja pinottiin Marian kappeliin. Oleviste oli Viron ja Neuvostoliiton suurimman hengellisen uudistumisen alkamispaikka.
"Kirkko oli niin täysi että meillä oli vaikeuksia järjestää istumapaikkoja ei-uskoville - omat seurakuntalaisemme tulivat puolta päivää ennen kokousta ja varasivat parhaat paikat", Ülo kertoo. "Vahtimestareista huolimatta väenpaljoutta ei saatu hallintaan. Kiivaita puheita pidettiin tilan saamiseksi syntisille, mutta uskovat jatkoivat ryntäämistään etupenkkeihin."
Hän jatkaa: "Monia profeettoja esiintyi. Kerrotaan erään lukutaidottoman ukrainalaisen profeetan alkaneen äkkiä laulaa: ´Tallinna - rakkaani. Menkää Tallinnaan, siunaan teitä Tallinnassa´. Sitten ihmiset olivat avanneet kartan ja nähneet, että todellakin, sen niminen paikka on oikeasti olemassa, ja että se on vieläpä Neuvostoliitossa. He ostivat heti liput ja saapuivat suurena lähetystönä. Hämmennyttävää oli seurata kaikkien näiden mustiin pukeutuneiden miesten saapumista. He olivat kuin pyhiinvaeltajia Pyhässä Maassa."
Hengellisen uudistumisen aalto levisi sitten Venäjälle, mutta siellä se kesti vain lyhyen ajan. Vuonna 1980 kiellettiin venäjänkielisten kokousten pitäminen Olevistessa. Se merkitsi Viron hengelliselle uudistumiselle alamäkeä. Samat veljet kuin aiemminkin rukoilivat edelleen, mutta suuri liekki oli sammunut. "Ihminen ei voi ottaa mitään ellei sitä anneta hänelle ylhäältä", Ülo huomauttaa. Uudistumisaika oli Jumalan antama, se ei johtunut ihmisten vanhurskaudesta."
Seurakunnan toiminta kuitenkin jatkui. Nuori veli Niinemägi "yhä lensi ja saarnasi", kuten Jaan Bärenson sanoo. Ülo oli kertomansa aina mukana kaikessa kielletyssä toiminnassa. He esimerkiksi tuottivat kirjoituskoneella monenlaista maanalaista uskonnollista materiaalia ja levittivät sitä viranomaisten ahdisteluista huolimatta. Oli huviretkiä ja videoesityksiä. "Reinhard Bonnken ja Kathryn Kuhlmanin videot olivat hyvin suosittuja", Ülo muistelee. Rein Uuemôisin kanssa he aloittivat Derek Princen raamattukurssin nuorille. Ülo itse otti osaa monille, kuten Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen ja Campus Crusade for Christin järjestämille kursseille.
Rukousryhmien työ tuotti siunausta. Ryhmien johtajat olivat vastuussa Rein Uuemôisille, joka toimi heidän sielunhoitajanaan ja ohjaajanaan. "Vuosien mittaan jotain menetettiin", Ülo myöntää. "Myöhemmin moni rukousryhmä jäi yksinäiseksi. Nyt me toivottavasti keksimme ne uudestaan".
Todistaessaan uskostaan kaikkialla missä suinkin mahdollista, Ülo kasvoi askel askeleelta ja vuonna 1986 hänet nimitettiin yhdeksi Olevisten saarnaajaksi. Vuonna 1989 hänen valittiin diakoniksi ja hän luopui hyvinpalkatusta muurarin ammatistaan. Hän päätti omistautua kokoaikaisesti Jumalan valtakunnan työlle ollen yksi ensimmäisistä nuorista, joka käytti tätä mahdollisuutta.
Ülo kertoo aina olleensa kiinnostunut kaikesta tiedotustoiminnasta. Kerran ollessaan kotirukousryhmässä, hän koki Pyhän Hengen laskeutuvan rukoilevien ylle, ja hän sai sanoman, että hänen tuli antaa kaikki kunnia Jumalalle ja aloittaa Eesti Raadiossa hengellinen musiikkiohjelma. Vaikka ajat olivat nyt paljon vapaammat perestroikan vallitessa Venäjällä, oli tämä ajatus Virossa kuitenkin uusi ja ennenkuulumaton.
Ülo sanoo: "Vuoden 1991 maaliskuussa laadin käytettävissäni olevilla välineillä tunnin mittaisen gospel-musiikista koostuvan ohjelman. En tuntenut ketään Eesti Raadiossa. Lähetin ohjelma-aikaa koskevan hakemuksen. Jollakin siellä oli tarvittavaa rohkeutta päästää minut radioon. Se joku oli keskiyön ohjelmien toimittaja Helgi Erilaid. ´Keskiyön Gospel´ herätti kuuntelijoissa runsaasti kiinnostusta ja ohjelmaa lähetettiin kaksi vuotta."
Kun Eesti Raadiota organisoitiin ja uudet kanavat, Raadio 2 ja Raadio 7 syntyivät, Ülo siirsi kuukausittaisen gospel-ohjelmansa jälkimmäiseen. Nykyisin hänellä on oma ohjelmansa Pereraadiossa. Sen ympäri vuorokauden kuultavien olevien ohjelmien lähettimet ovat Olevisten kirkon 127 metriä korkeassa tornissa. Ülo on mukana myös kristillisen television toiminnassa. Musiikinrakkautensa johdosta hän on ollut auttamassa melkein kaikkien Viron gospeljuhlien järjestelyissä.
Vuoden 1991 lopulla Ülo matkusti Englantiin King´s Collegeen täydentääkseen Raamatun tuntemustaan. "Ennen kotiinpaluuta vuonna 1992 haastattelin Cliff Richardia Royal Albert Hallissa", Ülo huomauttaa iloisena. "Tallinnan lentokentältä menin suoraan Eesti Raadioon, ja seuraavana päivänä haastattelu kuultiin radiossa."
Syksyllä 1992 seurakunta valitsi kolme uutta pastoria vanhan pastori Ülo Meriloon avuksi. Nämä olivat Rein Uuemôis, Henno Hunt, ja Ülo Niinemägi. Vuoden lopulla uusi pastori Ülo vieraili Pyhällä Maalla. Hän tunnustaa aina tunteneensa sydämessään rakkautta Jumalan valittua kansaa kohtaan ja rukoilleensa usein Israelin puolesta. Jerusalemin Kansainvälisen Kristillisen Suurlähetystön Suomen osaston tuella hän vastasi suurlähetystön Tallinnan osaston perustamisesta. "Olen pikemminkin suurlähetystön kunniajäsen sillä seurakuntani toivoo että voisin omistaa enemmän aikaa paimenen tehtävilleni", Ülo hymyilee. "Paimenen työ on varsin vaativaa . Olen ehkäpä myös hieman ylityöllistetty Jos Jumala niin tahtoo, menen tänä kesänä lähetysmatkalle Venäjälle."
Mikä on pitänyt Ülo Niinemägin niin nuorekkaana kaikki nämä vuodet? " Nuorekkuus ei ole kiinni ikävuo-sista, se on kiinni luovuudestamme ja valmiudestamme muuttua Jumalan käsissä. Kun olemme paikoillam-me, uskon että se johtaa pysähtymiseen - sekä ruumiissamme että mielessämme. Emme saa sitoa myllyämme kiinni kuten kylänmies, joka sanoi: "Viisitoista vuotta sitten tuuli tuosta suunnasta." Tuulen suunta voi muuttua. Samoin on uudistumisen laita - meidän tulee olla avoimia vastaanottamaan Jumalalta jotain uutta ja tuoretta."
Aldo Randmaa (Suomennus JOUKO NIEMI)